torstai 24. tammikuuta 2019

Heikkoja signaaleja maaseudun puolesta


Yle uutisoi eilen 23.1.2019, että maaseudun kyläkaupoille on luvassa uudenlaista tukea. Nyt oivalletaan, että maaseudun elinvoimaisuus on elintärkeää, eikä vain maaseudulle itselleen vaan myös keskittymille ja koko Suomelle.

Tuen ehtona on, että kauppa tarjoaa vähintään kahta muuta palvelua, ja että matkaa lähimpään päivittäistavarakauppaan on vähintään 7,5 kilometriä. Esimerkiksi posti ja apteekki voivat toimivat kyläkaupan yhteydessä. Ja säästettäisiinhän tässä taas edestakaisin ajoa elinvoimaisuuden lisäksi.
Pelkkä kyläkauppa ei varmasti maaseudun elinvoimaisuutta yksinään pelasta, mutta se voi vetää puoleensa uudenlaisia palveluja ja elinkeinoja ja sitä kautta asukkaita, kuten kyläkoulutkin aikoinaan vetivät lapsiperheitä kylille.

Hanke onkin mielestäni hyvä avaus myös laajemmalle keskustelulle, jossa elinvoimainen maaseutu nähdään koko yhteiskuntamme voimavarana.  Ja onhan näitä avauksia jo tehtykin muun muassa Sitran toimesta joitakin vuosia sitten. 

Tässä kyläkauppatukihankkeessa on joka tapauksessa heikon signaalin paikka, jolla voi ennakoida tulevaisuutta ja joka on hyvä ottaa huomioon strategiatyössä. Uutisia on ollut paluumuuttajista, jotka ovat nimenomaan halunneet muuttaa kylälle. Nykytekniikka mahdollistaa etätyöskentelyn. 

Entä miten olisi tuki maaseudun kyläkouluille, joita nyt (ehkä vähän lyhytnäköisestikin) lakkautetaan? Esimerkiksi Pyhäjärven kaupunki on päättänyt lakkauttaa kolme kyläkoulua perusteena taloudelliset säästöt. Kaikki kuntalaiset eivät tätä asiaa purematta niele, vaan kaupungille on toimitettu marraskuussa 2019 kuntalaisaloite, jossa toivotaan jatkoaikaa. Pyhäjärven Sanomien uutisessa 23.1.2019 haastatellun Heidi Aflechtin mukaan asianosaisia ei ole kuultu ja vaikka nimilistakin (yli 500 allekirjoitusta) on kerätty, sitä ei ole otettu huomioon. 

Kunnilla on varmasti omat kylästrategiansakin, siis yhteinen kaikille kylille, ja Pyhäjärvellä kyläneuvosto, jolla on oma kaupunginhallituksen hyväksymä toimintasääntönsä.

Alla oleva kuva on Pyhäjärven yhteiskoulu vuonna 1953 tai 1954 Kirkonkylällä. Koulu paloi marraskuussa vuonna 1958. Kuva on Wanha Pyhäjärvi 2019 -kalenterista. 


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Rakas käsiala



Käsin kirjoittaminen auttaa oppimaan. Käsin kirjoittaminen on hyväksi aivoille. Käsin kirjoittaminen auttaa keskittymään. Käsin kirjoittaminen auttaa lapsen kielellistä kehittymistä. Ei tarvitse kuin poimia lauseita Googlen hakusivuilta sanalla "käsin kirjoittaminen", kun tämä viisaus tulee vastaan.

Törmäsin käsin kirjoittamista ja käsialaa koskevaan Bernadette Schmidtin kirjoittamaan "Warum jede Handschrift einzigartig ist"(Miksi jokainen käsiala on ainutlaatuinen) Leipzigin kirjamessujen Facebook-sivuilla (Leipziger Buchmesse), https://www.facebook.com/leipzigerbuchmesse/, ja siitä innoittuneena ajattelin ryhtyä kirjoittamaan käsin joka päivä hieman enemmän kuin kauppalapun verran. Sekin kun tuottaa joskus jo ongelmia eikä omasta käsialasta tahdo saada selvää. Opiskeluaikoinani kaaduin ja oikea käteni murtui. Luennot sain kyllä kopioituna kaverilta, mutta opettelin silti kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Se onnistuu vieläkin joten kuten.

Kun työssäni toimittajana teen haastatteluja, kirjoitan lähes aina muistiinpanoni pieneen lehtiöön. Ei ole muuten ihan sama minkälaiseen lehtiöön! Hauskaa myös huomata, että käsiala muuttuu mielialan mukaan ja on erilainen eri päivinä. Ja sekin mihin ja millä ja kenelle tai mille kirjoittaa, vaikuttaa. Ainakin minulla. Oletteko kokeilleet? 

Harmi, että rakas käsiala on päässyt jo vähän ruostumaan. On aika tehdä asialle jotain ja ryhtyä taas kirjoittamaan enemmän, edes viisiminuuttisen verran, käsin 👍.

"Dabei macht Schreiben klug! Kritzeln während des Unterrichts hilft zum Beispiel, sich zu konzentrieren.

Lähde:

"https://www.geo.de/geolino/mensch/18661-rtkl-schrift-warum-jede-handschrift-einzigartig-ist

Askelmerkkejä



Minun mummolleni, äitini äidille, syntyi ensimmäinen lapsi hänen ollessaan 22. Minun äitini sai minut 22-vuotiaana ja minun nuorempi tyttäreni sai oman lapsensa täyttäessään 22 vuotta. Minä tulin isoäidiksi samana vuonna kun täytin 55 vuotta ja minun äitini oli 55-vuotias, kun tyttäreni syntyi. Vuonna 2015, kun tyttäreni ensimmäinen lapsi syntyi, äitini oli 77, minä 55 ja tyttäreni 22.

Minun isäni oli 55, kun vanhempi tyttäreni syntyi. Isäni olisi täyttänyt samana vuonna kun nuoremman tyttäreni ensimmäinen lapsi syntyi 80 vuotta. Minun isäni kuoli 2007 ja kymmenen vuotta myöhemmin syntyi nuoremman tyttäreni toinen lapsi. Hän syntyi samana vuonna kuin hänen  isoisänsä täytti 60 vuotta.

Mieheni on tasan 50 vuotta nuorempi kuin oma pappani, isäni isä, joka on syntynyt 1907 ja 110  vuotta myöhemmin syntyi siis nuoremman tyttäreni ensimmäinen lapsi.

Siskoni syntyi vuonna 1964. Minun mummoni on siskoani 50 vuotta vanhempi. Tammikuussa 2019 siskoni olisi täyttänyt 55 vuotta. Ja marraskuussa 2019 tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun hän kuoli.

Nämä ovat minun askelmerkkejäni ajansaatossa. Jotkut merkit pysyvät, jotkut muuttuvat. Olen melko varma siitä, että jokaisella ihmisellä on omat merkkipaalunsa, jotka linkittyvät menneisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. 

"Minua kiehtovat tasaluvut ja niiden toistuminen. Luvut voivat olla myös muita lukuja, ihan yhtä merkittäviä.


tiistai 15. tammikuuta 2019

Merkillisiä merkityksiä



Berliinissä asuva, Kiovassa syntynyt ukrainalais-puolalainen Katja Petrovskaja (s. 1970) tekee pitkän ja laajan matkan ajallisesti ja maantieteellisesti kertoakseen sukunsa tarinan esikoisromaanissaan Ehkä Esther (Vielleicht Esther, Suhrkamp Verlag Berlin 2014). Teoksessa hän etsii juuriaan ja kadonneita sukulaisiaan. Petrovskaja kirjoittaa saksaksi, mutta puhuu äidinkielenään venäjää.

Kirjasta on jo tehty useita suomenkielisiäkin arvosteluja (jotkut ikävä kyllä hutaisten), joten tätä en halua enää täydentää vaan, vaan mieleeni nousi muutamia mielenkiintoisia seikkoja, jotka ovat samankaltaisuudessaan Paul Austerin New York – Trilogiassa (The New York Trilogy 1987) esiintyvien tulkintojen kanssa erityisen mielenkiintoisia, merkityksellisiä.


Ehkä Estherin sivulla 97 esimerkiksi kirjoittaa Petrovskaja näin:

Kävelin ulica Cieplan päästä päähän, kerran toisensa perään. Olin tietysti tiennyt etukäteen, ettei korttelista ole mitään jäljellä, mutta kuljin sitä etsiessäni sinne tänne kuin heiluri, kuin metronomi, kuin aika itse, tahtia hidastamatta, aivan kuin edestakaisin kulkemalla suorittaisin, tapailisin ja kehittelisin jonkinlaista rituaalia siinä toivossa että onnistuisin hahmottamaan ajan ääriviivat.

Samanlaisesta harhailusta kirjoittaa Paul Auster lähes kolmekymmentä vuotta aiemmin sivulla 69:

Vanhus harhaili lähiseudun katuja, eteni verkkaisesti, joskus mitä lyhyimmin etapein, seisahtui, siirtyi taas, seisahti jälleen, ikään kuin jokainen askel tulisi punnita ja mitata ennen kuin sen voisi ottaa mukaan askelten summaan.

Auster kuvailee laajasti ja yksityiskohtaisesti usean sivun verran hahmon Stillmanin liikkeitä häntä seuraavan Quinnin kautta, kuten:

Hän oli tottunut kuljeksimaan. Pitkät kaupunkiretket olivat opettaneet hänelle miten sisäiset ja ulkoiset asiat liittyivät toisiinsa. Muuttamalla asiat päinvastaisiksi päämäärättömän kuljeskelun avulla hän onnistui parhaina päivinä kääntämään ulkopuolen sisäänpäin ja siten kumoamaan sulkeutuneisuuden ylivallan.

Ja sitten Quinn luonnosteli pikku kartan alueesta, jolla Stillman oli kierrellyt (s. 75-77).

Auster etsii merkityksiä askeleista. Samaa tekee Petrovskaja. Hänkin piirtää oman karttansa ulica Cieplan geton karttaan (s.96).

Molemmissa teoksissa eletään toisen elämää todeksi ja etsitään merkityksiä. Onko niitä, kuten me ihmiset oletamme? Kuten Austerkin kirjoittaa: ”Oletettiin että ihmisen käytös oli ymmärrettävissä, että liikkeiden, oikkujen ja vaikenemisten loputtoman julkisivun takana piili jonkinlainen yhteys, järjestys, vaikuttimien lähde.”

Tässä kirjoituksessa ei tämän enempää. Merkityksiä on kuitenkin mielenkiintoista etsiä sieltä ja täältä sekä kirjallisuudesta että omasta todellisuudesta.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Täällä ja siellä - terveisiä syrjäseudulta!


Suomessa usein kuulee puhuttavan syrjäseudusta, vieläpä vähän halveksivaan tai alentavaan sävyyn. Syrjäseutu alkaa joidenkin mielestä heti kehä kolmosen jälkeen. Jopa valtakunnan uutisten säätiedotuksissa pitää mainita lähes joka kerta, että: "Meillä täällä Helsingissä tai Etelässä..." Säätiedotuksia katsovat ihmiset kuitenkin asuvat suurimmaksi osaksi jossain muualla kuin Helsingissä tai Helsingin Pasilassa. Miksi siis täytesana täällä

Syrjäseuduksi ei kuitenkaan lasketa (aina) Tamperetta. Syrjäseutua eivät ole Espoo tai Vantaa, ei edes niiden osa, vaikka näillä paikkakunnillakin on maaseutumaisia piirteitä.

Syrjäinen paikka, syrjäseutu on paikka, jonne on vaikea päästä ja joka on kaukana keskustasta. Englanninkielinen käännös, isolated, tuntuu vähän liian vahvalta. Periferia on suora käännös englannin periphery-sanasta, sekin negatiivisväritteinen. Entä sitten takahikiä? Ei yhtään sen parempi.
Nykypäivän Suomessa ei tarvitse olla "isolated" vaikka asuisi missä, siitä pitää teknologia huolen. 

Syrjäseutu onkin sellainen pään sisäinen juttu. Jos maailma on itselle avoin, maailma on jo sinussa. Mikään ei ole sinusta syrjässä, etkä sinä ole syrjässä, vaikka asuisit metsän keskellä tai meren rannalla. Syrjässä on ihminen, joka on pakotettu menemään paikkaan, josta ei pääse pois. Ja riippuu tietysti vähän myös siitä mihin suuntaan haluaa katsoa. 



Kaupunkeja on monenlaisia. Esimerkiksi Espoolla on jopa viisi kaupunkikeskusta. Ne ovat kauppakeskuksia, joihin sijoittuvat asunnot, palvelut ja työpaikat. Ja näissä keskuksissa sattuu asumaan paljon ihmisiä ja vieläpä junaradan läheisyydessä. Mitä jos et tarvitsekaan ihan kaikkia näitä tarjolla olevia palveluita tai tarvitsemasi palvelu onkin jossain muualla? Syrjäisyyden mitta ei ole määriteltävissä ihan yksioikoisesti. 

Syrjäaseutu sanana kalskahtaa siltä, että koko elämä olisi siellä pysähtynyt. Suomi, yhtä lailla kuin muutkin maat, on täynnä hienoja kaupunkeja ja niiden kupeessa olevia kyliä. Ne ovat paikkoja, jotka eivät tunnu lainkaan syrjäisiltä, kun niissä on, elää ja asuu ja vierailee. Vai mitä mieltä ollaan sellaisista kaupungeista kuin Rauma ja Nurmes, Iisalmi, Pietarsaari ja Kokkola,  elinvoimaisesta Kuopiosta, Joensuusta ja Kristiinankaupungista tai Lappeenrannasta, Imatrasta puhumattakaan? 

Ja tämän hetkinen kotikaupunkini Pyhäjärvi on ihan yhtä viihtyisä kuin entinen keskiaikainen kotikaupunkini Malchow Saksassa (joka on todellinen kaunotar) tai skotlantilainen merenrantakaupunki Cellerdyke. Ne ovat kaikki pikkukaupunkeja omaleimaisine ilmiöineen.






sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Manipulointi jättää jälkensä - Käytä mummopsykologiaa!

Hyviä ja rakentavia vuorovaikutustaitoja tarvitaan aina, on sitten kysymys ystävistä, perheestä, sukulaisista tai työyhteisöstä, valtiotasoa unohtamatta.  Tämä kaikki suorastaan huutaa empatiaa eli lyhyesti sanottuna kykyä asettua toisen asemaan.

Empatia, empatia, missä olet!

Suomen Mielenterveysseura määrittelee mielestäni vuorovaikutustaidot hyvin. Sen mukaan vuorovaikutustaidot tarkoittavat kykyä ja halua vaihtaa ajatuksia, kokemuksia, mielipiteitä tai tekoja toisten kanssa ja toimia yhdessä. Keskeistä on vastavuoroisuus eli se että molemmat tai kaikki osapuolet antavat panoksensa yhteiseen keskusteluun tai tapahtumaan.

Tämähän on mummopsykologiaa! 

Termin lainaan Makke Leppäseltä (PsM, MBA), joka on Senior coach sekä positiivisen ja valmentavan psykologian asiantuntija. Hän on sitä mieltä, että mummopsykologia toimii johtamisessakin.  Leppäsen mukaan positiivisessa vaatimisessa keskeistä on nimittäin se, että johtaja kohtaa joka tilanteessa johdettavansa samalla kunnioituksella ja inhimillisyydellä kuin oman isoäitinsä haastaen ja tukien heitä ”ylittämään itsensä, omat rajansa ja saavuttamaan omat tavoitteensa”.
Leppänen kirjoittaa, että johdettavia on kohdattava samalla kunnioituksella kuin isoäitiä. Kääntäisin tässä yhteydessä ajatuksen kuitenkin niin, että isoäitien oletetaan kohtelevan kunnioittavasti lapsenlapsiaan tarkoituksena kannustaa heitä (haastaen ja tukien) tavoitteissa kuten työntekijöitä tulee kannustaa kaikella kunnioituksella. 

Lapsia yleensä kasvatetaan yrittämällä vaikuttaa heihin. Kukapa ei haluaisi kannustaa lapsia pärjäämään elämässä ylipäätään, koulussa, harrastuksissa ja ihmissuhteissa? Vaikuttamalla lasten asenteisiin ja käyttäytymiseen opetetaan heitä myös välttymään vaaroilta.

Vaikuttamisyritykset ovat siis usein miten positiivisia. Kuuluuhan tavalliseen vuorovaikutukseen aina jonkin verran toiseen ihmiseen vaikuttamista, kun yritämme ”myydä” omia itse hyvinä pitämiämme ideoita, kokemuksia, mielipiteitä ja ajatuksiamme toisille. Kaupankäynnissäkin mainosten kautta ostajiin yritetään vaikuttaa niin, että syntyisi myönteinen ostopäätös.

Vaikuttamisella ja vaikuttamisella on eronsa. Mistä siis tunnistaa negatiivisen ja tuhoisan vaikuttamisen, manipuloinnin, hyvästä vaikuttamisesta?

Pienenä vinkkinä voisi pitää sitä, että positiivisen vaikuttamisen motiivit ovat hyvät, sillä silloin on tarkoitus tuottaa jotain hyvää toiselle, saada toiselle parempi mieli tai jopa estää häntä joutumasta vaaraan. Negatiivinen manipulointi merkitsee asioiden tietoista muokkaamista sellaiseen suuntaan, että lopputulos on manipuloijalle myönteinen, tarkoituksena muuttaa toisen käyttäytymistä vilpillisin ja salatuin keinoin henkisen tai fyysisen väkivallan keinoin. Lisäksi negatiiviseen manipulointiin liittyy usein valehtelua ja huijaamista.

Mitä teet, jos törmäät manipuloijaan, joka ei ole psykopaatti, mutta käyttäytynyt kuin ”kusipää” (kuten Thomas Erikson heitä kirjassaan Psykopaatit ympärilläni nimittää)?  Eriksonin neuvo on, että tee vastarintaa tai lähde kävelemään! Toinen asia onkin, jos olet tekemisissä psykopaatin kanssa. Silloin on leikki kaukana. Psykopaattia ei nimittäin voi parantaa. On vain yksi keino, kehottaa Erikson: ”Lähde!”

KUVA: Manipulointi jättää jälkiä. Joskus ainoa keino on lähteä.






Lähteitä:
Thomas Erikson, Psykopaatit ympärilläni, Kuinka tunnistaa ja välttää manipulointi (Atena kustannus Oy 2018)





tiistai 1. tammikuuta 2019

Uuden vuoden aaton makuja meillä ja muualla

Mitä teillä syötiin uuden vuoden aattona? Syötiinkö perinteisesti perunasalaattia ja nakkeja? Vai ihan jotain muuta?

Nina Neissl esittelee Skyscannerissa 17.9.2018 julkaistussa artikkelissa Glück bringendes Silvester-Essen aus aller Welt uuden vuoden aaton ruokia, teemana  erityisesti eri maiden tavat syödä onnea tuottavia ruokia. 

"Spitzkohl" on Saksassa suosittu vihannes.


Jutun mukaan esimerkiksi Kiinassa syödään nuudeleita ja salaattia, ja mitä pitempi nuudeli tai spagetti, sen onnea tuottavampi se on. Sen sijaan epäonnea tuottaa, jos nuudelin leikkaa pieniksi paloiksi tai rikkoo sen. Kiinankaali eli bái​ cài 白 菜 -sanaparin jälkimmäinen sana cài kuulostaa hieman kiinankielen sanalta cái​ 财 eli rikkaus tai omaisuus. 

Espanjassa uskotaan, että kun syö keskiyöllä 12 viinirypälettä, onni seuraa ja ehkäpä juuri vuoden jokaisena kuukautena.  

USA:ssa onnea tuo maissileipä ja erityisesti sen takia, että sen kultainen väri muistuttaa kultaa.

Itävallassa leivotaan onnen possu  "Falsches Schwein", joka on tehty marsipaanista ja hiivataikinasta.  

Skandinaviassa, Puolassa ja Saksassa sekä Kiinassa uskotaan kalan tuovan onnea. Se tarjoillaan eri muodoissa, kalasalaattina, tai kuten Kiinassa, kokonaisena päästä pyrstöön.

Saksassa ja USA:ssa sekä Tanskassa vihreät vihannekset kuten kaalit  ovat hitti, sillä ne muistuttavat väriltään vihreää seteliä. 

Italiassa syödään linssiä, sillä sen muoto muistuttaa kolikkoa.

Filippiineillä asetetaan pöytään pyöreän muotoisia hedelmiä, kahdeksan, kaksitoista tai kolmetoista kappaletta, onnea koko perheelle tuottamaan. 

Lähteet:
https://www.skyscanner.de/nachrichten/glueck-bringendes-silvester-essen-aus-aller-welt 
https://tulkoon-onni-福到倒了-muita-sanaleikkeja/

Kyllin hyvä vanhuus

Mielenterveyden Keskusliiton Käsikädessä -lehdessä (2/2011) julkaistiin kahdeksan vuotta sitten vanhuutta käsittelevä artikkelini, joka p...