sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Suoraan kotiovelta luontoon

Tänään, kuten myös monina muinakin aamuina, päivinä, iltapäivinä ja iltoina lähdimme kävelylle suoraan kotiovelta. Tällä kertaa suunnistimme aamupäivällä Pyhäjärven jäälle. Pakkasta oli seitsemän astetta, ja ilmassa sumua niin että Pyhäsalmen tummat kaivostornitkin peittyivät aika ajoin näkyvistä. Idästä oli aurinko jo nousemassa ja taivaalla väreili harmaata, sinistä ja punaista, vihreääkin.
Katsoin mihin suuntaan tahansa, näkymä huikaisi: valkoista silmän kantamattomiin, taivaan vaihtuva värikirjo hentona, mutta selvästi aistittavissa, auringonvalo.















KUVA: Matthias Oertel

Luonnon läsnäolo hiljaisuudessa ja autiuudessa on monelle muullekin puhdistava ja voimaannuttava kokemus. On onnekasta asua luonnon läheisyydessä ja vieläpä alueella, jossa neljä vuodenaikaa selvästi ovat olemassa! 

Katsoin eilen saksalais-itävaltalaisen elokuvan Die Wand (2012, ohjaus Julian Pölsler). Siinä näkymätön seinä estää naista poistumasta metsäiseltä vuoristoalueelta. Nainen (näyttelijä Martina Gedeck) elää vuoristomökissä koiran, lehmän ja tämän vasikan, kissan ja tämän poikasen kanssa. 
Ja lyhyesti kerrottuna, nainen löytää sopeuduttuaan outoon tilanteeseen, itsensä. Elokuva herättää useita ajatuksia, yhtenä niistä sen, miten ihminen alunperin on osa luontoa, mutta lähtenyt kehittämään elämää eri suuntaan. En uskalla todeta nyt, että väärään suuntaan, mutta kenties samaan aikaan pois itsestä. Näinä päivinä on vahvasti ilmassa ihmiskunnan tarve löytää tasapainoa ja rauhaa, että jaksaa ylipäätään elää ja olla. Ja siihen on yksi lääke: luonto ja joskus vahvemmin,  näkymättömän seinän luoma illuusio suojaavasta yksinäisyydestä. Elokuva pohjautuu Marlen Haushoferin samannimiseen romaaniin (suom. Seinä).

Matkamaalle.fi sivun blogi-kirjoituksessakin, Rakkaudesta metsään https://www.matkamaalle.fi/article/2996/) todetaan heti aluksi, että luonto on ihmisen alkuperäinen koti. "Hiljainen metsä saa aikaan ihmeitä. Se elvyttää ja tuo hyvinvointia. Sieltä löytyy itselle sopiva mielipaikka ja samalla irtautuu arkipäivästä ja saa etäisyyttä huoliin, kun ärsykkeiden määrä vähenee." Kirjoittaja on Vuokko Isokorpi.

Pyhäjärvellä on metsää ja vesistöjä, suota ja rantaa. Niiden luokse opastaa muun muassa kotiseutuneuvos Jorma Tulkun Paikan muisti -sarja. Kirjan ensimmäinen osa, Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjärvi (Tieto&Taitto 2016) näyttää kulkijalle vesiltä ja rannoilta tärkeitä merkkipaikkoja. Sarjan toisessa osassa Pyhäjärvi Ol. Rajat ja sydänmaat kuljetaan kirjoittajan matkassa nimensäkin mukaisesti Pyhäjärven rajoilla ja sydänmailla (Tieto&Taitto 2018). 



keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Verhoja ja verhoja


On verhoja sisustukseen, pimennykseen, Suomessakin entisaikoina, ennen kolmenkertaisia ikkunoita, suojaamaan kotien huoneita viimalta ja tuulelta, auringonpaisteelta ja vierailta katseilta. On paksuja verhoja tai keveitä tuulessa liehuvia valoverhoja kuin henkäyksiä, jotka tuovat aavistuksen onnellisesta elämästä vailla huolia ja murheita.
Verhot peittävät, estävät, sulkeutuvat ja avautuvat. Verhot-sanaa on käytetty metaforana runoudessa ja proosassa kautta aikojen. Jokin verhoaa, peittää jotain. Verhon takaa avautuu jotain.
Minä olen tottunut vaihtamaan verhot vuoden aikojen mukaan. Jouluksi punaista, keväisin keltaista ja hennon vihreää, kesäksi jotain raikkaan sinistä, syksyllä sinapin keltaista, kenties ruskeaa. Kaikissa kulttuureissa ei verhoja niin tiuhaan tahtiin vaihdeta vaan samat verhot pidetään ikkunoissa vuodesta toiseen.

Hongkongissa huomioni kiinnittyi korkeiden, pilviä hipovien talojen ikkunoihin ja niiden verhoihin. Yövyimme uudessa, juuri avatussa Hotel COZi Oasis -nimisessä hotellissa, joka  sijaitsi ränsistynessä kaupunginosassa, mutta jossa mitä ilmeisimmin vuokrat ovat erittäin korkeat ja asuntojen pinta-alat erittäin pieniä. Tämän kertoi tapaamamme hongkongilainen nainen, joka asui puolet vuodesta Hongkongissa ja puolet Britaniassa, Liverpoolin lähellä pienessä kaupungissa. 

YLE:n Aasian kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen kirjoittaa reportaasissaan ”Vantaan 15 neliön minikoditko pieniä? Tuhannet hongkongilaiset asuvat alle 10 neliön kopperoissa, sillä maailman kalleinta kaupunkia voi rakentaa vain ylöspäin”, 26.12.2018: ”Kadulla ihmiset näyttävät hyvinvoivilta mutta sisällä alkaa toinen todellisuus. Korkeuksiin kohoavan talon ikkunoissa autotien yllä kuivuvat pyykit eivät enää näytä vain hauskalta yksityiskohdalta.” https://yle.fi/uutiset/3-10563133

Kauniilta tai hauskoilta eivät myöskään näytä hongkongilaisten asuntojen verhot. Niitä ei varmasti ole tarkoitettu somistamaan tai luomaan sisustuksellisia elementtejä. En nyt myöskään ihmettele artikkelin luettuani sitä, että ihmiset tuntuvat kaduilla olevan iloisia ja vapautuneita. 

Tila on tärkeä, vaikka sitä ei Hongkongin kaduillakaan juuri ole. 

KUVAT:  Matthias Oertel


maanantai 17. joulukuuta 2018

Open studios in Cellardyke – Cellardyken avoimet studiot


Pienten kaupunkien viehätys piilee usein siinä, että niissä järjestetään kaikenlaisia omaleimaisia tapahtumia, festivaaleja. Sellaiseen törmäsimme vähän kuin sattumalta viime kesäkuussa Cellardykessa, Skotlannissa.

Olimme illastamassa The Haven Bar & Restaurant Cellardykessa, kun sen tarjoilija seisahtui pöytämme ääreen ja kertoi Cellardykessa ja sen naapuripaikkakunnilla samanaikaisesti järjestettävästä East Neuk Open Studios -festivaalista: kahden viikonlopun aikana paikalliset taiteilijat ja tekijät avasivat ovensa ja esittelivät ja kertoivat vierailijoille töistään.

Follow the red balloons! Niin teimme! 


Astuimme sisään huoneisiin. Mieleen jäi muun muassa taiteilijakoti, jossa Gemma Wycherleyn luontovalokuvia oli esillä. Häntä inspiroi erityisesti alituisesti vaihtuva meri ja valo. Istahdimme sohvalle, söimme mansikkavoileipiä, kuuntelimme musiikkia – nautimme tunnelmasta ja avoimista ihmisistä ja tietysti taiteesta. www.eastneukopenstudios.org KUVA: Matthias Oertel


Heinäkuussa omalla paikkakunnallamme Pyhäjärvellä järjestetään nykytanssifestivaali Täydenkuun tanssit, Full Moon Dance -festival. Siinä on samaa, lämmintä henkeä kuin Cellardyken festivaalissa. Kaduilla ja kuppiloissa, torilla, tapaat ystävällisiä ja avoimia ihmisiä sekä koet korkeatasoista taidetta!



sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Koko perhe parturissa Kiinassa - peukku palvelulle


Suomen itsenäisyyspäivänä päätimme lähteä pyöräilemään läheiseen Zhuhain kaupungin Tangjia lähiöön, minä-mummo, Opa eli pappa, lapset ja heidän äitinsä. Perheen isä oli töissä, olihan normaali arkipäivä Kiinassa.
Tyttären perheelle parinkymmenen minuutin pyörämatkan päässä oleva Tangjia on vakiopaikka kun halutaan ostaa tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja kalaa.  
Tällä kertaa kuitenkin suunnistimme läpi vilkkaiden katujen, laajan ja värikkään torin, suoranaisen sekamelskan keskellä, suoraan parturiin, sillä perheen kolme ja puolivuotiaan pojan oli aika leikkauttaa kiharat.
Muumipuseroinen Atte ohjattiin heti (ilman ajanvarausta) hiusten hellävaraiseen pesuun ja hiusten leikkaaminen saattoi alkaa. Attea vähän hiusten pesu jännitti, mutta pehmeässä nahkanojatuolissa, makuuasennossa hän pian rentoutui. 
Innostus iski meihin muihinkin, ja Opa päätti myös leikkauttaa ja ajatuttaa hiuksensa. Hänelle ilmestyi heti, kuin taikasauvasta napauttamalla parturi laukkuineen ja niin Opakin ohjattiin pesuun. Pesun hoiti toinen henkilö kuin parturi. Opan hiukset pestiin sekä ennen että jälkeen leikkauksen, kuten myös  Aten.  
Perheen äiti puolestaan hävisi jonnekin heti, kun hän oli kertonut myös haluavansa leikkauttaa hiuksensa. Ihmettelimme mihin kummaan hänet yhtäkkiä vietiin? 
Kiinan kielitaitoa ei minulle juuri ole ehtinyt kertyä ”hyvää päivää”-toivotuksen, (Nǐ hǎo!, "Sinä olet hyvä!”) lisäksi, mutta sain kysyttyä jotain mamasta, samalla viittasin omaan päähäni ja annoin ymmärtää, että minäkin halusin hiusten leikkauksen. Minut vietiinkin heti yläkertaan, jossa myös helpotuksekseni tyttäreni oli hiustenpesussa. Pojatkin ihmettelivät, että missä äiti oli ja heti kun äiti tuli takaisin, eivät malttaneet olla hänestä erossa edes hiusten käsittelyn ajan 😀.
Minut taas ohjattiin hierontatuoliin, joka nappasi koko kehoni käsittelyyn. Samaan aikaan hieroja hieroi ja vaahdotti päätäni ainakin kaksikymmentä minuuttia. Käsittelyn jälkeen minua odotti taas eri parturi laukkuineen. Heitä ilmestyi aina tarvittaessa jostakin, ihan kuin liukuhihnalta. Oli jo myöhäinen iltapäivä. 
Kun hiusten leikkaaminen oli valmis, nostin peukalon pystyyn 👍ja niin teki myös parturipoika. Hän taisi olla helpottunut siitä, että onnistui leikkaamaan vaaleat hennot hiukseni. Koko hoito meiltä kaikilta yhteensä maksoi hierontoineen 26 euroa.
Joku sanoi, että Kiinassa on paljon sääntöjä ja määräyksiä, varmasti onkin, kuten jokaisessa yhteiskunnassa on.  Arkielämän palvelut kuitenkin Kiinassa näyttävät pelaavan. 

KUVA: Matthias Oertel


tiistai 11. joulukuuta 2018

Sitä saa mitä tilataan - Kuljetus pelaa Kiinassa



Tänään oveen on koputettu kolme kertaa, anteeksi neljä, ei kuin viisi (tätä kirjoittaessani, joulukuun 3. lisäys +2), eilen sunnuntaina kaksi, joka päivä vähintään muutaman kerran. Nyt en enää säpsähdä outoa ääntä, olen jo hieman tottunut Kiinan tapoihin, enkä ihmettele kummajaista kuten Suomessa, jossa harvoin  kukaan enää koputtelee ovea tai soittelee ovikelloa. Harvoin siellä, siis Suomessa, postipaketit kannetaan kotiin vaan noutopaikkana toimii matkahuolto, R-kioski tai K-kauppa ja vielä yleistyvämmin pakettiautomaatti (Jyväskylässä on Yleradio Jyväskylän 12.12. aamun uutisten mukaan eniten pakettiautomaatteja tällä hetkellä). Siellä on oma pakettiautomaattikujansa. 
Kiinassa sen sijaan kuljetus kotiin pelaa, ainakin kaupungeissa. Tavaran tilaaminen, elintarvikkeet mukaan lukien on helppoa, ja jo seuraavana päivänä tilauksesta ripeät kuljettajapojat kärryineen ovat ovesi takana, satoi tai paistoi. Ja heillä on kiire. Kuljetus toimii urakkapalkalla, parhaana päivänä ansio voi nousta 1200 euroon. Se on kiinalaisittain iso palkka, sillä Kiinan virallisten palkkatilastojen mukaan kaupunkialueilla ansaitaan 750 euroa kuukaudessa (BOFIT 2017).


Tyttäreni perhe tilaa maidot, leivät, jogurtit ja riisit sekä juomaveden ja melkein kaiken tarvittavan. Maito kannetaan kotiin kylmänä, mikä onkin järkevää Etelä-Kiinan subtrooppisella alueella. Ei sillä etteikö Zhuhain kaupungista saisi sitä mitä tarvitsee. Eilen kävimme isossa ostoskeskuksessa ruokaostoksilla ja samalla lounaalla. Kaupassa oli kaikkea mitä Suomessakin ja vielä enemmän. Kassa toimi itsepalveluna ja ostokset maksettiin puhelimella, mikä onkin mahdollista joka paikassa, toreilla ja jopa yksityisten ihmisten välisessä kaupankäynnissä. Taidamme Euroopassa olla aika kaukana Kiinasta tässä mielessä.
Paljon puhutaan siitä, että kiinalainen laatu on huonoa. Mutta taitaa olla niin, että kiinalaiset valmistavat juuri sitä mitä tilataan. Mitä jos tilattaisiinkin parempaa laatua ja myös oltaisiin valmiita maksamaan siitä! Turha syyttää kiinalaisia siitä, että halutaan ostaa tuotteita niin halvalla kuin mahdollista. Ei sellaista hokkuspokkusta pysty mikään maa ennen pitkää toteuttamaan, että pilkkahinnalla saisi parasta mahdollista. Ja voisihan sitä siirtää tuotantoa takaisin omaan maahankin. Saataisiinkohan kuljetus pelaamaan yhtä ripeästi kuin Kiinassa?



Pakettilajittelupiste Kiinassa Zhuhaissa. Homma toimii vaikka ei siltä eurooppalaisittain näytä. KUVA: Matthias Oertel

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

"Sapere" maistamista ja tietämistä


Ihailemani amerikkalainen nykykirjailija, sanaleikeistäänkin tunnettu Paul Auster tuo esille New York Trilogiassa Stillmanin kautta merkityksen ”maistaminen” sanalle, joka oikeastaan viittaa latinankieliseen sanaan ”sapere” ja joka tarkoittaa sekä maistamista että tietämistä. Tässä siis viitataan paratiisin tiedonpuuhun, omenan alkuperään jonka maistaminen toi maailmaan tiedon eli hyvän ja pahan (s.49).

Suomen kielessä maku-sanaa käytetään muussakin mielessä kuin ruuan ja juoman yhteydessä. Esimerkiksi: ”Hänellä on hyvä maku pukeutumisessa.” ”En saa millään makua teihin kehenkään”, tapasi äitini taas sanoa minulle usein tarkoittaen koko perhettäni. Mahtaako hän sittenkin oikeasti tarkoittaa, että ei tiedä meistä mitään? Se olisi jo paljon helpompi asia ymmärtää, ja kenties yrittää parantaa välejä lisäämällä tietoa. ”Ei saada makua” johonkin asiaan tuntuu lopulliselta, ja ”ei saada makua” johonkin ihmiseen erityisen loukkaavalta. Voisiko toista ihmistä sen sijaan makustella, totutella tietämään ja kenties silloin oppia hyväksymään? 
Monta kertaahan emme pidä jostakin josta emme tiedä mitään tai mitä emme ole ikinä edes maistaneet. Toinen asia on se, että emme kerta kaikkiaan pidä jostakin. Sekin on sitten hyväksyttävä.

Kyllin hyvä vanhuus

Mielenterveyden Keskusliiton Käsikädessä -lehdessä (2/2011) julkaistiin kahdeksan vuotta sitten vanhuutta käsittelevä artikkelini, joka p...