torstai 12. syyskuuta 2019

Suomalainen Ueckermündin kaupungissa


Kaupunki, jossa nyt asumme, on nimeltään Ueckermünde, se on nimetty slaavilaisen kansan mukaan, joka asui aikoinaan Ueckerin vesistöalueella.

Tämä Etu-Pommerissa (Vorpommern), Saksan ja Puolan rajamailla sijaitseva kylpyläkaupunki sai kaupunkioikeudet 759 vuotta sitten, ja sen historia on todella moninainen. Sitä kun ovat hallinneet niin ruotsalaiset kuin preussilaiset. Ranskalaisetkin ovat taistelleet siitä.

Miten suomalainen/suomalaiset sitten sopivat tähän nykyisin saksalaiseen, matkailijoiden suosimaan lagunakaupunkiin? Monellakin tapaa. Lyhyen ajan sisällä tuntuu ihmisten mentaliteetti itselleni tutulle, ei liian avointa mutta ei liian pidättyväistäkään, siis sopivaa. Heidän tapansa puhua on helppoa ymmärtää, ja itsekin tulee ymmärretyksi. Eikä vähiten meri, metsät ja järvet sekä pellot saa tienoot tuntumaan läheiseltä.

Sitä paitsi minun lisäkseni kaupungissa saattaa olla enemmänkin juuriltaan suomalaisia. Historian kirjat kertovat, että Ruotsin kuningatar Kristiina päätti asuttaa vuonna 1648 alueelle (Ueckermündiin) suomalaisia (ja liivinmaalaisia). Suomihan oli silloin Ruotsin suurvallan alainen.

30-vuotinen sota (1618 - 1648)  kuitenkin   teki Ueckermündissä valtavaa tuhoa ja sen 1600 asukkaasta vain 15 jäi henkiin. Sitten sinne tulivat suomalaiset!

Üeckermündin majakka on 11 metriä korkea, ja se on ollut toiminnassa vuodesta 2000. 

Juuria löytää, siellä missä milloinkin sattuu olemaan, kun vain vähän kaivelee pintaa syvemmältä. Oma sukupuuni esimerkiksi kertoo, että eräs 1600-luvulla elänyt esi-isäni, 30-vuotisen sodan päättymisen jälkeisenä vuonna syntynyt Fredrik Niclasson von Kraemer (s. 1649 Saarenmaa) kaatui Fraustadtin taistelussa 3.2.1706 (The Battle of Fraustadt). Fraustadt on nykyisin puolalainen kaupunki nimeltään Wschowa.
Kaukaista sukua saattaa olla asunut myös juuri tällä alueella, missä nyt itse asun. Sukututkimukseni mukaan Saksan Mecklenburgin osavaltiossa on puolestaan syntynyt  esi-isäni Herman Glorius Hermanson (6.2.1751 - 1799). Ja Malchow, jossa asuimme vuosina 1993 - 2004 on Mecklenburgia. Ueckermündekin itseasiassa kuuluu Mecklenburg-Vorpommerniin.

Aina ei tiedä minne ja miksi tiet vievät juuri tiettyyn paikkaan. Jossain tuntuu heti vain kotoisalta, kuten nyt täällä Ueckermündissä. Vai onko niin, että kotijuuri on siellä missä itse on.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Muutto omakotitalosta kerrostaloon


Keittiö on kodin sielu

Muutto omakotitalosta kerrostaloon ei ole ihan helppo juttu, varsinkin kun kyseessä on – kuten meidän tapauksessamme, muutto toiseen maahan.

Meille tavaraa on kertynyt vuosien varrella, kuten arvata saattaa. Osa on sellaista, joista ei halua eikä kannata luopua, osa on jo mennyt kiertoon, osa mökille, osa kulkeutunut jo uuteen kotiin.
Ajattelimme, että emme ota mukaamme mitään turhaa, mutta yllättäen kuitenkin huomasin viime viikolla, että kyllä sitä tavaraa tarvitaan, jotta arki sujuisi. Koska muutto ei ole tapahtunut kerralla, piti uuteen asuntoon ostaa kaikenlaista aterimista siivoustarpeisiin ja tietenkin kahvinkeitin. Kahvitauko kun avartaa varsinkin henkisiä voimia!

Monta kertaa yöllä on tullut mieleen, että mitä sitä tuli tehtyä. Kaunis ja valmis koti purettu ja vastassa vertaansa vaille hakeva saksalainen byrokratia ja uuden kodin kokoaminen melkein a:ta o:hon. Saksasta Suomeen muutto oli huomattavasti vaivattomampi, vaikka silloin saavuimme koko perheen voimin Suomeen kahden auton ja peräkärryn kanssa marsut ja koira matkassa mukana.
Tällä kertaa asuntoon on hankittava ihan kaikki. Keittiössä ei ole kuin paikka hanalle. Onneksi kaupassa asiointi sujuu ja palvelu on ystävällistä ja joutuisaa. Jääkaappi, hella, asiainpesukone (ei ole vielä voitu asentaa, kun ei ole allasta ja hanaa) ja pesukone saatiin heti ostettua ja kotiin kuljetettuna. Nettiyhteyksiä pitää odotella. Ainakin on taas oppinut arvostamaan kotimaan yhteiskunnan sähköistä joustavuutta.

Viimeiset päivät ovat kuluneet kauppalistoja laatien ja hankintoja tehden. Ruutupaperi on tarpeen. Kalliiksi tulee muutto. Listalta karsiutuu kaikki mitä ei ihan välttämättä tarvitse, tai ainakin siirtyy seuraaville kuukausille. Banaanilaatikot saavat palvella hyllyinä toistaiseksi. Pääasia, että saa keittiön kuntoon. Se on kuitenkin kodin sielu, asuu sitten missä tahansa.

Kirjoitin joskus runon: "Kuljin sitten vasenta tai oikeata kaistaa, olen onnellinen siellä missä aurinko paistaa."Se saa kuvata tämän hetkistä olotilaa.


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Minuusvoimasta ja vapaudesta valita

Reilu kymmenen vuotta sitten tapasin ensimmäistä kertaa NPL-kouluttaja ja erikoissairaanhoitaja, Sirkka Santapukin, Oivalluksen ja Minuusvoiman, Yhteyden ja Vapausvoiman kirjoittajan. Tein hänestä ja hänen ajatuksistaan silloin juttua muun muassa Mielenterveyden Keskusliiton Käsikädessä-lehteen. Artikkeli julkaistiin numerossa 3/2009. Haastattelussa hän totesi, että: "yksilö pystyy hyvin pitkälti vaikuttamaan omaan ja yhteisönsä hyvinvointiin oivaltamalla oman minuusvoimansa". 

Sirkka puhui omien oivallusten virkistävistä ja tervehdyttävistä vaikutuksista ja kuvasi minuusvoimaa syväksi juureksi, jonka avulla voi eheytyä. Itselläni alkoi tapaamisesta alkaen hahmottua mielessäni kirjoittaa ja koota runokokoelma Juuristasi syntynyt (2013), jonka julkaisin muutama vuosi tapaamisen jälkeen.

Vapaus arvona on  merkinnyt minulle aina paljon. Sirkan kiteytynyt ajatus vapaudesta on omaa ajatusmaailmaanikin lähellä:

"Oikeus nauttia elämästään on yhtä itsestään selvää
kuin ihmisen lupa ajatella omin aivoin.
Vastuu ja vapaus siitä, miten ajattelet, ovat yksin sinun."


Terveydenhuollossa Sirkka Santapukki erottaa koneajattelu- ja systeemiajattelumallit. Ajattelumallien jaottelu pätee muillakin aloilla. Koneajattelussa ihmiset ovat vain ainetta ja elimistö toimii kuin kone. Systeemiajattelu eli kokonaisvaltainen ajattelu lähtee ajatuksesta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, ihminen on kokonaisuus.

- Kun yksi yksilö muuttaa jotakin, käynnistyy muutos koko systeemissä. Käynnistynyt minuusvoima on itsestä vastuunottamista, toteaa Santapukki.

Santapukki huomauttaa, että minuusvoimansa oivaltanut ihminen kulkee omaa tietään yhteisönsä jäsenenä eikä hänen tarvitse olla kenellekään uhri tai vallankäyttäjä.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Ravintomme arvo

Halloumi-salaatti. Kuva Noora Oertel

Toivon mukaan tänä vuonna saamme taas nauttia oman kasvimaan sadosta. Lämpimän kesäkuun alun varjossa ja valossa :) näyttää hyvältä. Aurinkoa ja sadetta on ollut sopivassa suhteessa. Sekä mökillä että kotona on laitettu potut sekä lehtikaalin ja pinaatin siemenet maahan. Yrtit tulevat uskollisesti ilmoista riippumattomina joka vuosi omalla paikallaan nautittaviksi sellaisenaan ja aina riittää niitä myös kuivattavaksikin asti.

Paitsi, että oman kasvimaan kasvikset maistuvat parhaimmilta, tietää mistä ne ovat tulleet ja sen, että ne eivät sisällä myrkkyjä, tuholaismyrkkyjä tai muita sellaisia, eineksistä puhumattakaan, jotka usein sisältävät liikaa suolaa ja muista lisäaineita.

Saksassa ostin viime viikolla sanomalehti Nordkurierin, jonka yhdessä artikkelissa, Der Wert unserer Nahrung, pohditaan ravinnon ja ruuan arvoa. Artikkelissa berliiniläinen lääkäri, professori Elisabeth Steinhagen-Thiessen Charitén yliopistollisesta sairaalasta muun muassa toteaa, että ravinto on eettistä. Artikkeli on kirjoitettu Buggenheimin Till-Richter-museon yleisötilaisuudesta, jossa on esillä amerikkalaisen valokuvaajan Jonathan Blausteinin "The Value of a dollar" -valokuvanäyttely. Valokuvat ovat erilaisista elintarvikkeista.

Professori Steinhagen-Thiessenin toteaa, että Suomessa, erityisesti sairaaloissa ja julkisissa laitoksissa,  ruuan suolapitoisuutta säädellään (säännöstellään?) ja kuituja lisätään.  Tämä tarkoittaa ilmeisesti eineksiä, vaikka artikkelissa ei tätä erikseen mainita.  Suomi on otettu jostain syystä esimerkiksi, ja hyväksi sellaiseksi, vaikka Suomessakin ylipainoisia ja huonoja ruokailutottumuksia riittää.

Professori Steinhafen-Thiessen tuo esille, että oikealla ravinnolla on oman rahapussin ohella tekemistä myös eettisellä perusasenteella ja väestöllä. Esimerkiksi 60 prosenttia saksalaisista on ylipainoisia, ja tähän vaikuttavat tottumukset, geneettinen perimä ja ennen kaikkea se, että vastuunkantajat eivät ota sitä tosissaan.

- Miksi emme tee huonoa ruokaa kalliimmaksi ja hyvää halvemmaksi? hän kysyy.

- Mitä luonnollisempaa ruoka on, sen parempaa, professori Steinhagen-Thiessen toteaa.

Lähde: Philipp Schulz Nordkurier, Haff-Zeitung 5.6.2019




lauantai 25. toukokuuta 2019

Puhdasta likaa

Isäni tapasi sanoa, että roskat ovat vain puhdasta likaa.
Muutamia vuosia sitten Yle uutisoi, että luomuruoka Kiinassa maksaa neljä - kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen, ja että se käy siellä silti kaupaksi, sillä kiinalaiset suhtautuvat epäluuloisesti tavallisen ruuan puhtauteen. Kiinalaisia huolestuttaa, kuten monia muidenkin maanosien ihmisiä, muun muassa torjunta-aineiden runsas käyttö. Kaikilla kiinalaisilla ei kuitenkaan ole varaa puhtaaseen ruokaan.
Itselleni uutisessa nousi esille uusia käsitteitä. Siinä nimittäin mainittiin, että Kiinassa myydään myös vihreää ja saasteetonta ruokaa eli ruokaa, joiden torjunta-aineet ja lannoitteet eivät ylitä määrättyjä rajoja.
Suomessa ei tunneta, ainakaan yleisesti lähes luomu-tuotteista nimitystä saasteeton tai vihreä. Englanninkielistä sanaa green kylläkin käytetään monissa yhteyksissä.
Mökin puhtaasta metsiköstä kerättyä puhdasta luomuruokaa.

Käsitteiden tuominen elintarvikekeskusteluun herättää mielleyhtymän, että tuholaismyrkyt maaperän saasteisuuden lisäksi tekevät ruuasta saasteisia eli likaisia.
Ei tullut aikoinaan mietittyä sen kummemmin, kun kehotin lapsia syömään nätisti ja likaamatta vaatteita, että mitenkä se ruoka, joka on lautasella, on puhdasta, mutta sama aine paidan päällä onkin likaa? Näkee muuten vielä joskus kaupan kassajonossakin ihmisiä, joilla on viikon ruokalista rinnuksillaan, ja se tuntuu iljettävältä, vaikka se on vain puhdasta likaa.
Lika on suhteellista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen antropologi Mary Douglas selittää teoksessaan Puhtaus ja vaara, että lika on ainetta väärässä paikassa. Hänen mukaansa lika loukkaa järjestystä, ja siksi se koetaan usein uhkana. Kuuluuko nykyihmisen järjestykseen puhdas ja saasteeton ruoka vai olemmeko hyväksyneet järjestykseemme ruuan, joka ei ole tuotettu ”niin” puhtaasti?
Edesmennyt isäni Aaro Silván tapasi silloin tällöin todeta takkaa mökillä lämmittäessään, että haloista lattialle putoavat roskat ovat vain puhdasta likaa. Se on vain jotain sellaista, joka on väärässä paikassa. Mutta olen kuullut, että puhdas lika -käsitettä on käytetty jossain päin Suomea myös liasta, joka on niin pinttynyt, että sitä ei saa enää pestyä.

Kolumni julkaistu ensin Aluelehti Selänteessä 24.5.2019 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Nuotan vetoa


Pyhäjärven vesillä. Kuva ollut alkuperäisesti Visit Pyhäjärvi -medialehdessä. Kuvaaja Anitta Oertel
Vedetään nuottaa, saadaan paljon kaloja. Kissalle kiisket, koiralle kuoreet. Isot kalat myydään, pienet kalat syödään - kups kalat konttiin!

Leikissä vedetään nuottaa yhteistuumin, ja hyvin on meille suomalaisille vanhan lastenlorun oppi mennytkin perille, iskostunut tapaamme hoitaa asioita.  
Yhteistyön avulla on saavutettu nuorehkossa yhteiskunnassamme paljon: On selviydytty köyhyydestä ja kurjuudesta. Kansa on sivistynyt ja tasa-arvoista järjestelmäämme, etenkin koulutusjärjestelmäämme arvostetaan ulkomaita myöten. Olemme nyt hyvinvointivaltio, vielä melko turvallinenkin ja juuri julkaistussa onnellisuusmittarissa se onnellisin, mutta huomio, valtio: ei välttämättä onnellisin kansa.
Nuotta on ollut kalaa täynnä pitkään ja näyttäisi olevan jatkossakin, sillä Suomi on ensimmäisellä sijalla myös maailmanlaajuisessa tulevaisuuden koulutus -indeksissä (https://educatingforthefuture.economist.com/).
Ongelmia tahtoo vain tuottaa saaliin jakaminen. Meidän demokratiassamme (muunlaisiakin on) on totuttu jakamaan kalasaalis suhteellisen tasapuolisesti verotuksen kautta niin, että kissa on saanut kiiskensä ja koira kuoreensa. Kaikkein isommat myydään tosin vähän liiankin äkkiä ja ne pienimmät syödään! Loput konttiin eli jotain pitäisi jäädä säästettäväksikin.
Kuntapolitiikassa ja -taloudessa kunnilla on omat nuottansa, ja jos tulot ovat niitä kaloja, on niistä eroteltava pienet ja isot moneen tarpeeseen ja palveluun, omiin ja yhteisiin.
Kaloista on syytä pitää huolta, jotta vedettävää löytyy. Kuka tässä systeemissä on sitten vetäjä ja kuka/mikä saalis? Menee liian kafkamaiseksi pyörittely, jos meinataan, että vetäjät ja saaliit, ainakin samanaikaisesti, ovat yhtä. Franz Kafka on siinä osunut oikeaan, mutta byrokratiakaan ei välttämättä vähene sitä vähentämällä.  
Kunnat kilpailevat asukkaista, mutta samalla ihmiset nähdään kustannuksina ja kuluttajina. Kokonaisuuden kannalta Suomen kokoisessa valtiossa ei ole isoja mahdollisuuksia vetää asukkaita omaan nuottaansa ilman että lisäys olisi toisen vähennys.

Julkaistu ensin Selänne-lehdessä 22.3.2019




maanantai 15. huhtikuuta 2019

Kyllin hyvä vanhuus


Mielenterveyden Keskusliiton Käsikädessä -lehdessä (2/2011) julkaistiin kahdeksan vuotta sitten vanhuutta käsittelevä artikkelini, joka pohjautui vanhuspsykiatriaan erikoistuneen psykiatri Pirjo Juhelan kirjaan Missä on isäsi, kuinka voi äitisi? (Kirjapaja 2006).
Siinä Juhela muun muassa pohtii käsitettä kyllin hyvä vanhuus. Hän kertoo nähneensä vanhuksia, joiden vanheneminen on tuntunut kyllin hyvältä, mutta myös vanhuksia, joiden kohdalla toivoisi, että voisi auttaa heitä löytämään omat vaistonvaraiset ja kyllin hyvät ratkaisut. Kyllin hyvä ei tarkoita täydellistä vanhuutta.
Juhelalle tulee mieleen kyllin hyvästä vanhenemisesta sana uteliaisuus. Hänen mielestään kyllin hyvään vanhuuteen on hyvä lähteä valmistautumaan jo varsin nuorena, ja yksi tapa siihen voisi olla uteliaisuus vanhuuteen – jo nuorena.
Itsekin usein mietin sitä millainen vanhus olen, sitten kohta, parinkymmenen vuoden päästä. Siihen ei ole enää pitkä aika, sillä aika menee tunnetusti nopeasti. Minkälainen äiti olen silloin, millainen isoäiti, kenties isoisoäiti? Miten lapseni ja lastenlapseni minut silloin näkevät? Voinko kehittyä jo nyt kasvamaan niin, että minulla olisi kyllin hyvä vanhuus ja olisin siis hyvä itselleni ja myös läheisilleni, kun olen vanha?
Pirjo Juhelan mukaan kyllin hyvään vanhuuteen voisi kuulua tärkeänä osana oman tilanteen hallinta, tunne siitä, että on oman elämänsä herra. Se pitää elämän kipinää yllä. Varsinkin toipilasvanhukselle ovat rutiinit kuten syöminen, tarpeilla käyminen, liikkuminen ja kommunikointi tärkeitä voimaantumisen lähteitä.
Lue täältä koko artikkeli (Hankala vanhus, Oikeus omannäköiseen elämään - "hankalallekin" vanhukselle)
http://www.anittaoertel.net/toimittaja/reportaasit/75-hankala-vanhus


maanantai 8. huhtikuuta 2019

Hintavertailua - Suomi - Saksa - Kiina


Istuskelin sunnuntaina Helsinki-Vantaan lentoasemalla Bistrot Airport -kahvilassa ja mietiskelin mitä missäkin maksaa ja miksi. Lentoni Hongkongista oli saapunut jo 6.15 ja juna Pyhäjärvelle lähtisi Tikkurilan asemalta vasta 9.40. Ja koska oli sunnuntai, Tikkurilan aseman kahvilat aukeavat vasta kello 9.
Sitä ennen ostin lentoaseman Alepasta  matkaevääksi croissantin ja banaanin. Ne maksoivat yhteensä 74 senttiä. Mutta koska en halunnut istuskella käytävällä (penkkejä ei ole tarpeeksi ja jos on, ne ovat epämukavia), tulin siis kahvilaan. Ostin kahvin, croissantin juustolla ja kurkulla sekä vielä smoothien, jotta sain istua pari tuntia, levätä ja naputella tietokonetta.
Sitä paitsi olin väsynyt. Takana oli edellisenä päivänä Kiinan aikaa kello 17 alkanut matka, ensin autolla satamaan ja sieltä, Zhuhaista Hongkongin lentoasemalle laivalla. Matkat itsessään sujuivat hyvin, mutta odottelu oli rasittavaa. Kiinassa lentoasemilla ja satamissa on muuten hierontatuoleja. Sellaisia kaipaisin myös vaikkapa Suomeen.
Nautin annoksestani, söin croissantista puolet ja  laitoin puolet junamatkaa varten J.

Annokseni maksoi 14,80 €. Manner-Kiinassa se olisi maksanut noin 11 € ja Hongkongissa saman verran kuin Suomessa, arvelen, sillä sieltä ostin pienen appelsiinimehun joka maksoi 40 HKD eli 4,50 €. Saksassa taas saman annoksen saa kahdeksalla eurolla.

Jotkut ihmettelevät kalliita hintoja Suomessa. Hinnoittelu onkin oma politiikkansa. Joskus olen maksanut pienestä kuivasta pullan käntystä 3 euroa ja se on jo liikaa. Jäi tosi paha mieli enkä mennyt toista kertaa kyseiseen ylihinnoittelupaikkaan. Mutta jos tarjottava on hyvä, siitä voi hyvällä omalla tunnolla maksaa - joskus. Tarpeen mukaan. 

Tein ajankulukseni pientä selvitystä Suomen, Saksan ja Kiinan ravintolatyöntekijöiden palkkatasosta ja työajasta. Siitä voi saada jotain osviittaa vertailupohjaksi, vaikka ei annakaan koko kuvaa.  

Suomessa PAM eli Palvelualojen Ammattiliitto neuvottelee palvelualoille työehtosopimukset. Esimerkiksi huolto- ja liikenneasemien ravintolatyöntekijöiden vähimmäispalkka kuukaudessa ilman lisiä on ensimmäisenä vuotena Helsingissä 1843 € (11,51/tunti) ja muualla Suomessa 1818 € (11,35/tunti). Säännöllinen työaika Suomessa on 37,5 tuntia viikossa. https://www.pam.fi/wiki/kaupan-alan-tyoehtosopimus.html

Saksassa taas vähimmäispalkka on tällä hetkellä 9,19 € eli 2,32 euroa pienempi kuin Suomessa. Työaika on 40 tuntia viikossa. https://www.dgb.de/schwerpunkt/mindestlohn/mindestlohn-2019-was-aendert-sich-in-2019.  Vähimmäispalkka ei koske kuitenkaan esimerkiksi harjoittelijoita, joten heitä palkataan lyhyeksi ajaksi usein viiden euron tuntipalkalla.

Kiinassa ravintolatyöntekijöiden palkka on noin 700 €, muun muassa Etelä-Kiinan Zhuhaissa, yksinkertaisesti tuntipalkaksi muutettuna 3,5 €. Työaika viikossa on 50 tuntia. Kiinan tiedot perustuvat kyselyihin, ja ne voivat vaihdella paljonkin maakuntatasosta ja prefektuuritasosta riippuen.

Päästäkseen Suomen tasoon Saksassa joutuu työskentelemään enemmän, Kiinasta puhumattakaan.

Paitsi, että on erittäin tärkeää pyrkiä tasa-arvoon ja taata työntekijöille hyvät edellytykset työskennellä, antaa se myös valtiosta ja yhteiskunnasta hyvän kuvan asiakkaalle.  Kyllä turistikin maksaa mielellään, kun tietää, että olot ovat oikeudenmukaiset.  

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Suomalaisten yhteisiä juttuja - matkalla havaittua

Suomalaiset ovat ihan yhtä sosiaalisia ja puheliaita kuin muutkin eurooppalaiset. Ainakin naiset ovat. Tänään ehdin kymmenessä minuutissa jo vaihtaa kuulumiset tuntemattoman nuoren naisen kanssa, tiivistettynä melkein koko elämänkerran, odotellessani junaa Iisalmen asemalla. Hän jatkaa Helsingistä matkaa Barcelonaan ja minä Hongkongiin ja sieltä vielä Kiinan mannermaalle. Kuulin toisella korvalla, kun hänen saattamaan tullut mummonsa sanoi, että ”tulet sitten syömään mummon lettuja kesällä”.
Minä olen menossa tyttäreni perheen, lapsenlasteni luo Kiinaan. Teen heille mummonlettuja sitten siellä, kuten viimeksikin. Meillä suomalaisilla on paljon yhteistä iästä riippumatta ja se on ihanaa. Letut, sauna ja pulla.
Ehdimme jo päivitellä parin muunkin kanssa palvelujen häviämistä. Ennen oli asemalla ravintola, kioski ja lipunmyynti. Nyt on onneksi kuitenkin vielä penkit ja lämmintä – ja viime vuosisadalta tai ehkä talvisodan ajoilta puinen keinuhevonen. Se taitaa kylläkin olla vain koristeena.

Tilasin lipun extravaunuun, että voisin istua yksin, kirjoittaa ja olla hiljaisuudessa. No, minun tuurillani istun nyt kylläkin yksin, mutta käytävän toisella puolella, siellä iloisemmalla, istuu kolme äänekästä naisopettajaa. En mene edes ravintolavainuun kahville, sillä tässä vaunussa tarjoillaan lipun hintaan kuuluva kahvi. Aion hakea sieltä kuitenkin pullan.
Joskus on kiva, kun ihmiset viettävät aikaansa älylaitteittensa kanssa, silloin voi nauttia hiljaisuudesta. En välttämättä halua kuulla ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, kun istun junassa. Paitsi, jos satun itse seurustelemaan jonkun kanssa, joko tutun tai juuri tapaamani samanhenkisen ihmisen kanssa.

Opettelen nyt joustavuutta, heitän omat ennakko-odotukseni hiljaisuudesta ja ajattelen, kuinka mukavaa on kuunnella puheensorinaa ja omata iloisia ja ystävällisiä, avoimia ihmisiä ympärillään.




No eipä kestänyt kauaa, itse asiassa Suonenjoelta asti, kun rupesin itsekin keskustelemaan naisten kanssa. Kuulin kun he juttelivat Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runoista. Minulla sattuu olemaan tämä kirja mukanani. Isomman tyttärenpojan, nyt pian nelivuotiaan Aten kanssa meillä oli tapana lukea sitä pari kertaa päivässä, kun hän oli mummolassa käymässä ja itse asiassa puoli vuotta asustelemassa meillä vanhempiensa kanssa. Tuukkakin (1 v 4 kk) saa tulevan parin viikon aikana sukeltaa tähän suomalaiseen ajattomaan runomaailmaan. Tämäkin on meille suomalaisille yhteistä!





perjantai 22. maaliskuuta 2019

Pyhäsalmen Matkahuollon kahviossa pullakahvilla


Tänään poikkesin pullakahvilla Pyhäsalmen Matkahuollossa eli ihan perinteissä linja-autoaseman kahviossa. Olipa mukavaa! Tuli ihan myös oma nuoruus mieleen, kun koulun jälkeen ja välitunnillakin kävimme linkkarilla vai kutsuimmeko sitä lintsiksi, kahvilla. Silloin kahvikuppeina oli vaaleanpunaiset Arabian kupit. Voi että kun kahvi maistui teineille, ja sokerin kanssa!
Nytkin maistui, luin päivän lehdet, söin voisilmäpullan ja jutustelin kahvion henkilökunnan kanssa. Jos pelaisin pelejä, niihinkin olisi mahdollisuus; on peliautomaatteja ja voi lotota ja totota.

Tosi hyvä juttu on kaiken lisäksi se, että Matkahuolto on rautatieaseman vieressä eli kun rautatieaseman asemahalli ei ole enää avoinna matkustajille, voi junaa odotella Matkahuollon kahviossa ja juoda siellä ne kahvit ja/tai käydä vielä vessassakin ennen matkaa. Pyhäsalmen Matkahuollossa on sekä miehille että naisille kaksi vessaa.

Toinen hyvä juttu on, että Pyhäsalmen Matkahuollon pakettipalvelu pelaa.

TIEDOKSI, että Pyhäsalmi on Pyhäjärven kaupungin keskusta. Pyhäjärvi taas kuuluu Pohjois-Pohjanmaahan ja on suunnilleen Oulun ja Jyväskylän puolessa välissä nelostietä pitkin.
Pyhäsalmen Matkahuolto-Kahvio on siisti ja kiva paikka. 

torstai 21. maaliskuuta 2019

Päivä yötä pitempi - kevät!

Aurinko on siirtynyt taivaanpallon eteläiseltä puoliskolta pohjoiselle eli meille Suomeenkin. Eilen 20.3. oli kevätpäiväntasaus, ja minulle se tietää puutarhakirjojen esille ottamista kirjahyllystä. Niitä onkin aika paljon eikä lehtien selaamisen ohella ehdi niitä kannesta kanteen lukemaan, mutta selailemaan. Pelkästään niiden olemassaolo tuo  kevätmieltä ja inspiraatiota.
Puutarhakirjat pääsivät tuulettumaan
kirjahyllystä verannan pöydälle.
Puutarhakirjoja on mukava lueskella
meidän valoisalla verannallamme. 
"Maaliskuu maata näyttää" ei ihan meillä Pohjois-Pohjanmaalla vielä toteudu, Saksassa asuessamme oltiin tähän aikaan jo paljon pitemmällä sekä kasvihuoneessa että ulkona, siemenet istutettu ja orvokit ruukuissa terassilla ja ikkunalaudoilla.
Pian alkaa Pohjolassakin aurinko lämmittää. Ja kun päivät pitenevät, kevät tulee kohisten. Kasvuaikaa on yötäpäivää! Siinä myös maukkaiden kasviemme salaisuus! Ei siis lannistuta jos maassa on vielä lunta, vaikka mieli huutaa jo paljasta maata ja lämmintä.
Osa puutarhamme yrteistä on monivuotisia ja aika pian lumien sulamisen jälkeen maasta alkaa jo työntyä oregano, ruohosipuli, lipstikka ja rakuuna. Nyt olisi aika  esikasvattaa kasvit kuten timjami, persilja, kesäkurpitsa ja tomaatti, mutta minä en tänä vuonna matkojen takia esikasvata, vaan haen Rönkon Puutarhalta taimet. 
Tyttärenpoika Atte kaksi vuotta sitten
mummon apurina Rönkön Puutarhalla.


Suomalainen Ueckermündin kaupungissa

Kaupunki, jossa nyt asumme, on nimeltään Ueckermünde, se on nimetty slaavilaisen kansan mukaan, joka asui aikoinaan Ueckerin vesistöalueell...